Suihkulähde. Valkoinen virkattu takki. Ilotulitus. Keskikesä.
Siunattu olkoon kädet, jotka neulovat, yllän ion pinkein ja keltaisin kukkaisin koristettu neuletakki. Keskikesän illat: siunaus. Näen kaiken selvästi, olen kuuden. Juoksen vailla huolen häivää pyöreän suihkulähteen ympäri, joka sijaitsee keskellä kaupungin puistoa. Puut, lehdet, suihkulähde kiitää ohi, mutta antaa minun ja sisareni kikatuksen takaisin omalla kikatuksellaan: pieniä vesipisaroita kuin heinäkuista sadetta. Pyyhin pehmeät pisarat kasvoiltani hihansuulla ja jatkan juoksemista vaikka hento viileä tuuli nuoleekin jalkojani. Äitini kutsuu minut katsomaan ilotulituksia ja syömään jo jäähtyneen kanani. On mukava kesäilta, vaikkei ilman takkia tarkenekaan.
Tähdistä kertova kirja. Kaukoputki. Pakkomielle tähtien muodostelmiin.
Taivas Jerusalemin yllä ei ole koskaan ollut kirkkaampi. Kesän kuumat päivät ja kylmät yöt yllättävät meidät joka vuosi. Olen yhdentoista enkä ole vielä menettänyt kosketustani taikaan: siihen maailmaan, joka sijaitsee näkyvän takana. Sanotaan, että Jerusalem on portti taivaaseen. Ehkä olen juuri täällä kannattaa suunnata kaukoputkensa avoimelle taivaalle. Pystytän syntymäpäivälahjani parvekkeelle vasta nyt, joulukuussa syntymäpäiväni aikoihin sataa välillä lunta ja välillä vettä, välillä on sumua ja näkyvyys on huono. Tähdistä kertova kirja makaa avoimena sylissäni. Ilta on viileä. Katson isääni, joka istuu vasemmalla puolellani taivaan sinisessä takissaan. Osoitan taivasta ja sanon: Tuo tuossa on Otava.
Kärkitossut. Säärystimet. Koripallopaita.
Studiossa tytöt painautuvat toisiaan vasten. Olen 15-vuotias ja pohdin näkyvätkö reiteni liikaa trikoissani. Kärkitossut ovat vaaleanpunaista satiinia, tytöt kääntyvät ja kääntyvät. On maaliskuu. Tanssimalla pysymme lämpiminä. Lämmitysjärjestelmä ei riitä lämmittämään isoa huonetta. Talvi on tänä vuonna normaalia kylmempi, mutta lunta ei ole. Tarvitsemme yhä säärystimiä. Tytöt taipuvat vasemmalle ja oikealle, tuovat mieleen kesäisin pellolla kasvavan rukiin. Mutta edellinen kesä oli kuin kuva helvetistä: aivan kuin jostain raamatullisesta kohtauksesta kärpäsiä vain tuli ja tuli koripallokentälle. Ilmaan ruiskutetut hyönteismyrkyt saivat minut yskimään. Öiden tuskastuttava kuumuus piti minua öisin valveoilla lukemassa yhä enemmän kirjoja. Mutta tänään minä tanssin.
Rantaviiva. Huhtikuun kuurosateet. Mantelipuu.
Olen yli neljännesvuosisadan vanha. Tänä viikonloppuna teen matkan Haifan rannikkokaupunkiin. Haifa tunnetaan kauniista hiekkarannoistaan ja uskomattomasta näkymästä, joka avautuu Karmelvuoren huipulta. Kun pääsen vuoren huipulle, en näe muuta kuin sumua. Huhtikuussa kevät on parhaimmillaan. Palmupuut heiluvat holtittomasti. Meri on harmaan asteita harmaalla. Tuuli riepottelee pahvilaatikoita ja tiiliä. Sataa taukoamatta neljä tuntia. Katu tulvii. Istun kahvilassa, luen ja siemailen koktaileja, odotan että myrsky laantuu. Lasken kuinka monia unikkoja kuoli näiden tuntien aikana. Pohdin tuottaako puutarhassani kukkinut mantelipuu tänä vuonna ollenkaan hedelmää.
Ei leijoja syksyllä. Ei saappaita syksyllä. Jäätelöautoja.
Kaupunki tuntuu samalta. Se olin minä, joka kasvoi pidemmäksi. Tullessaan kotiin töistä 20-vuotias minä ihmettelee syystaivasta. Ei yhtään leijaa, ovatko lapset lakanneet leikkimästä ulkona? On lokakuun loppu ja aurinko kiipeää yhä taivaalle kärventämään lehtiä ja nopeuttamaan niiden tippumista maahan. Kaikissa kotimme huoneissa on ilmastointi yhä käännettynä “viilennys”-asetukselle. Saappaani ovat edelleen pakattuna laatikkoonsa. Aivan kuin kesä olisi törmännyt syksyyn ja alkanut uudestaan. Jäätelöauto kiitää ohi. Pohdin olemmeko apokalypsin alussa.
Tämä on ainoastaan pieni otos ilmastomuistoistani, muistojen välissä on kulunut aina viisi vuotta. Olen ihmeissäni siitä, miten äärimmäinen ilmasto on nykyään. Asun Palestiinassa, maassa jonka ilmasto vastasi aikaisemmin täydellisesti välimeren ilmaston kuvausta: raikas, sateinen talvi jolloin silloin tällöin satoi kevyttä lunta, sen jälkeen vihreä lämmin kevät, kesä kuumine päivineen ja viileine iltoineen ja leudot syksyt, joina oliivipuiden paljous tiputtiin yltään ylimääräisen painonsa. Tällaisia säät olivat lapsuudessani. Ne eivät enää ole samanlaisia: neljä vuodenaikaa on sulautunut kahdeksi: on raastavan kylmä talvi ja helvetillinen loppumaton kesä. Maltilliset kevät ja syksy vaikuttavat kadonneen. Silti ihmiset jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut: poimivat kesäisin neidonjasmiinia, kasaavat kastanjoita röykkiöiksi talvisin, varovat viimeisiä jäljellä olevia unikoita ja syklaameja kolmen kevätpäivän aikana ja särkeävät pähkinänkuoria kivellä syksyisin. Muutoksen voi tuntea säissä, mutta ihmisissä muutosta ei vielä huomaa.